WEEK 13

25.3.2008 n. klo 10 - 12 Alppipuisto






Puistossa tuntuu olevan monta paikkaa, jonne voisimme jäädä tekemään harjoituksen: mäen päällä oleva näköalapaikka, mäen keväinen rinne, soittolava ja amfi sekä puistolammen alue. Hetken valintaprosessin jälkeen päädymme penkeille, jotka ovat nyt talvella tyhjän vesialtaan äärellä.

Puolen tunnin harjoituksessa on vapautunut olo, jota ruokkii penkin käytön arkipäiväisyys. Ihmisiä kulkee ohitse junilla, polkupyörillä ja koiria ulkoiluttaen.

Alppipuisto muistuttaa siitä, miten juuri puistot ovat kaupungille tyypillisiä paikkoja, jotka on erityisesti suunniteltu ja jotka muovaavat kaupunkilaisten arkea. Voisi myös miettiä, miten puistojen suunnittelu on myös omanlainen taidemuoto, joka saa ihmisen havainnoimaan maailmaa.

Alppipuisto muistuttaa puistojen historiasta. Kansanpuistot tarjosivat noin sata vuotta sitten esim. työväestölle paikan viettää viikonloppua. Alppipuistoonkin on sijoitettu monia toimintoja. Puiston luonne syntyy siitä, että se tuntuu olevan keskustaan suhteutettuna Linnanmäen huvipuiston takana ja siten reunalla sekä rautatien rajaamana sivussa. Arvelemme että tänne nuorten aikuisten on helppo tulla viettämään vapaa-aikaa. Tulee mieleen varjossa oleminen.

Keskipäivällä tunnelma on arkinen ja ihmiset kulkevat ohi. Mutta toisaalta, miten mukavaa voi
jo olla ajaa pyörällä vihreän läpi. Minulle puisto on juoksulenkkien yksi paikka. Romanttisen keinotekoisen puistolammen kaarteita voi olla mukava kiertää. Kesällä täällä on lintuja.

Harjoituksessa kävelen vesialtaan reunaa alas, nousen ylös, istun penkille, asetun lepäämään sille
jalat selkänojaa vasten, vaihtelen erilaisia istuma-asentoja esim. käsillä suojaten takareisiä kylmää penkkiä vasten. Seuraan Jennin leikkisää toimintaa ja Anun olemuksen muutosta tällä paikalla. Paikasta tulee sillä tavalla erityinen, että se ei tunnu vaativan minulta niin paljon katsomista, jolloin liikkeen toiminnallisuus paljastaa mahdollisuutensa täällä ja tässä tutkimusprosessissa.

Jaakko


En ole koskaan ennen käynyt täällä.
Hmm... Vai olisinko sittenkin?Joskus teininä kun oltiin Lintsillä ja tultiin tänne puistoon istumaan viltille halpojen viinipullojen kanssa?
Tämä on juuri sellainen paikka, jälleen kerran reuna-alue, takatila; Linnanmäen takana, junaradan vieressä. Ihmiset ajavat tästä läpi polkupyörillä, koiran ulkoiluttajia on paljon, sauvakävelijöitä. Ja silti tämä ei ole oikein kenenkään paikka.
Ainakaan nyt, maaliskuussa.
Kaikki mahdollinen pinta on peitetty graffiteilla, roskiksen kyljistä huvimajan pylväisiin. Täällä on myös todella outo tekolampi jonka pohja on tehty betonista. Nyt se on tietysti tyhjä.
Mietin millaisissa paikoissa kaupungissa on eniten liikettä?

Jenni

WEEK 12

20.3.2008 n. klo 20 - 22 Kaivopuisto



Olemme tulleet Kaivopuiston ilmeisesti korkeimmalle kohdalle tähtitornirakennuksen viereen. On ilta, kylmä ja täysikuu. Suomenlinnan majakka vilkuttaa eteen aukeavassa panoraamassa. Satamaan johtavat valot vilkkuvat, taivaalla näkyy lentokoneen valoja ja merellä laivojen. Pimeydessä valot tekevät tilan ja paikan.

Koska en asu Kaivopuiston lähellä, tuntuu erityiseltä olla täällä alkukevään talvisena iltana. Niin - monissa paikoissa käy vain tutuissa olosuhteissa tiettyihin kellonaikoihin tai tiettyinä vuodenaikoina. Juuri tällä paikalla muistini kertoo olleeni ainakin erään vapun aikana muutama vuosi sitten.

Jostain syystä kolmiosaista, paikkaa aistivaa harjoitusta tehdessä, täällä tulee yllättävän liikkuva, lähes lentoon lähtevä olotila. Kaupungin sykkivät valot vaikuttavat. Haluaisin pystyä sykkimään. Harjoituksen ensimmäisessä tai toisessa vaiheessa sekä Anu että minä tanssimme käytävällä hiekka kenkien alla rahisten, välillä lähestymme toisiamme, välillä etäännymme - syntyy toisesta saatuja liikeimpulsseja.

Kurkotan taivasta ja torneja, annan painon viedä minua puistokäytävän reunalta toiselle. Kaartuva hiekkakäytävä on vallimaisella harjanteella. Liikutan kättäni silmieni edessä ja peitän itseltäni kuun. Harjoitusta tehdessä paidan ja housujen välistä paljastuu ihoa ja tunnen kylmyyden, mikä tuntuu tärkeältä. Puolen tunnin harjoituksen jälkeen menemme lämmittelemään minulle tuttuun baariin.

Jaakko

WEEK 11

11.3.2008 n. klo 10 - 12 Mäntymäki



Tämä paikka on minulle tuttu: käyn aina silloin tällöin Töölönlahden kävelylenkilläni myös Mäntymäellä oleskelemassa kallioiden, puiden ja vuodenaikojen kanssa. Se on tärkeää.
Mäen rinteeseen ilmestyvät keväällä ensimmäiset kukatkin.

Tämä kokemus tutusta paikasta on kuitenkin erilainen, kun se on yhdessä havainnointia erityisesti kokonaisvaltaisen kehollisuuden kautta. Huomaan ehkä hieman toisia asioita kuin yksin kävellessä.

Mäntymäellä on erityinen genius loci, paikan henki. Yhteisessä kohtaamisessa tällä kerralla se voisi kiinnittyä siihen, että ympärillä on paljon liikennettä ja liikenteen ääntä, mutta kallion päällä tunnen olevani vetäynyt syrjään - olen omassa rauhassani. Hassua on se, että kun olemme keskittyneet tutkimaan paikkoja, jotka ovat sivussa tai reunalla, tämä paikka on tavallaan kuitenkin keskellä kaikkea. Niin kuin Anu sanoo, että täällä tulee olo, että Helsinki on liikkeessä. Mäntymäki on sillä tavalla myös erityinen, että täältä näkyy Helsingin keskustaan ja vieressä on Stadionin torni. Paikka on siis hyvin tunnistettava, mutta jälleen kerran "huomaamaton". Tämän aamun tilassa aavistamme myös alkukevään ja äänten merkityksen tälle kohtaamiselle.

Koska olen sairaana, en halua liikkua paljon. Katselen eri suuntiin mäeltä. Anun meditatiivisen hidas liike saa minut jatkamaan hidasta kääntymistä ja kiertoja.

Harjoituksen jälkeen päädymme kahvilaan mäen rinteeseen.

Tämän prosessin aikana olen joskus miettinyt, kuinka vähän olemme kohdanneet fyysisesti toisia ihmisiä harjoituksen aikana, vaikka monissa paikoissa on paljon todistusaineistoa siitä, että täällä on käyty: graffiteja, pullonkorkkeja, jalanjälkiä jne. Liikumme eri aikaan täällä. Toisaalta paikan kokeminen on aina sosiaalista, vaikka olisin yksinkin.

Mielenkiintoista on myös suuntien kokeminen: miten havainnon suunta ja mahdollinen kuvaussuunta liittyy jotenkin havaintoalueen luonteeseen kuuluvaan "aukeamiseen" tiettyyn määräävään suuntaan. Esimerkiksi nyt Mäntymäellä katselen luonnollisesti ylhäältä alaspäin, mikä on tuttua myös muista kohteista. On kirjoitettu, että ihmiset hakeutuvat esim. huoneen reunoille turvatakseen selustansa - näköaisti on niin keskeinen. Tämä saattaa vaikuttaa myös ulkona?

Jaakko

WEEK 10

3.3.2008 n. klo 13.30 - 15.30 Vanhankaupungin koski



Tämä on itseä vaaliva paikka. Mietin siksi myös toisinpäin ympäristön vaalimista. Katselen kahta pulua voimalaitoksen putouksen reunalla olevassa puussa. Liikkeestäni tulee pään kääntöjä ja nojailuita kosken ylittävän sillan portin pielessä. Taivaalta sataa lunta - ja on aika hyvä olla ja ihmetellä. Olen käynyt joskus vastarannalla. Tänne voi palata. Aikaa ja tasoja.

Tämä assosioituu Martin Heideggerin asumista luonnehtivaan filosofiaan. Lainaan Pauline von Bonsdorffia: "Asuessamme emme ole ulkopuolisia paikassa, vaan me arvostamme sitä ja tulemme puolestamme arvostetuiksi. Osa historiaani ja mahdollisuuksiani ovat läsnä paikkojeni kautta, ja asua tarkoittaa välttämättä asua merkityksellisesti." (Forss 2007, 15).

Toisaalta tämä projekti on myös työtä: keskityn olemaan paikassa enkä voi kokonaan unohtaa, että meitä kuvataan. Kuvaajana on tällä kertaa Jaakko R. Huuliharppu assosioituu jotenkin nyt tähän paikkaan, kun Jaakko soittaa sillä harjoituksen merkinannot.

toinen Jaakko

WEEK 9

27.02.2008 n. klo 14.30-16.60 Lauttasaaren vesitorni


vesitorni lauttasaaressa. se nousee mäen päälle kuin valtava avaruusalus tai suuren suuri kantarelli. se on hyvin suuri ja hyvin pyöreä ja sen alla on kuin suuren sienen alla pienessä metsässä. samalla mäellä on myös leikkipuisto ja ränsistynyt keltainen huvila, jonka portilla lukee suurin ja vinoin kirjaimin "varokaa koiraa".
ehkä kaikista näistä mielikuvista yhdistettynä vesitornin pyöreyteen tulee jotenkin sadunomainen, lapsenomainen, leikkivä ja jännittäväkin olo.vähän kuin olis piilosilla jonkun kanssa, ei vain tiedä kenen. ajattelen piilosilla olemista, ruudun hyppäämistä, karkuun juoksemista, kiinni ottamista. ajattelen kuinka pyöreän muodon kiertämisestä tulee tuntu loputtomuudesta, tuntuu että kierrän ja kierrän tornin ympäri uudelleen ja uudellen, lopulta melkein transsissa, kiertäminen ei lopu, minä en tule koskaan perille, uudestaan ja uudestaan ohitan samat paikat.
on huikeaa miten erilaiset paikat herättävät erilaisia, tietynlaisia, omansalaisia ajatuksia, erilaisia kuin joku toinen paikka. täällä ajattelen ajan kulkua, oman elämäni ajallisuutta, melkein hengästyn ja alkaa huimaamaan kun tajuan kuinka nopeasti vuodet kuluvat.

jenni


Tämä projekti merkitsee paljon. Hienoksi voisi sanoa, että erilaiset näkemykset kohtaavat - kohtaan Helsinkiä sekä yksin että yhdessä työryhmän ja tulevien kanssakeskustelijoiden kanssa. Vaikka meillä jokaisella on erillisyytemme ja oma historiamme, jonka tuomme tähän työhön, tämä projekti on kai ennen kaikkea tanssin ja videotaiteen näkökulma paikan kokemiseen ja merkityksellisyyteen. Se voisi kenties kutsua ihmisiä "tanssimaan Helsinkiä" tai asumaan koko kotikaupungissa tai seikkailemaan lähellä olevien ihmeellisten asioiden kanssa.

Jaakko


Lauttasaaren vesitorni. Se on tuttu paikka minulle, lauttasaarelaiselle. Ensimmäistä kertaa kun menin sinne, muistan miten ajattelin: vaikuttavaa... tänne olisi hauska tulla tekemään jotain. No, nyt sitten olimme paikassa.

Torni on tällä kertaa valtava sateensuoja. Olin tyytyväinen, että satuimme valitsemaan moisen paikan räntäsadepäivänä. Kierrän ja nojailen. Huomaan, että kierrämme tornia kaikki samaan suuntaan lukuunottamatta Sannia kameran kanssa. Myötäpäivään. Paikka ja sen synnyttämä liike saa ajattelemaan aikaa, kiertoa, vuoden kiertoa. Välillä liikkuessamme huomaan eri aikojen päällekäisyyksiä. Jaakolla aika on nopein, minä menen keskivauhtia ja Jenni on välillä pitkään pysähdyksissä. Ja kohtaamme aina jossain kehällä ohittaaksemme toisemme. Planeetat.

Mietimme, että tänne voisimme tulla uudelleen. Kerran jokaiseen vuodenaikaan. Seuraava kerta on toukokuussa. Valitsenkohan silloin toisen kiertosuunnan? Entä aika, rullaako vauhdilla vai pysäyttääkö? Mikä on muuttunut?

Anu

WEEK 8

18.02.2008 n. klo 13.30-15.30 Kalasatama





jenni



Kalasataman metroaseman vieressä metrojunat kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen - Helsinki on liikkeessä vieressäni. Olen sivussa ja pysähtynyt.

Paikka joka tuntuu syrjäänjääneiden kodilta. Jotenkin tämä on edellisen paikan vastakohta: myös likainen, moninainen ja outo - silti vaikuttava ja tosi.

jaakko


Tämä paikka on voisi olla pelottava yksin. On olo, niinkuin olisi jonkun toisen mailla. Näyttää, että puiden ja pensaiden suojissa on tai ainakin on ollut asumus, vaatteita, farkut puussa ja takki kauempana oksassa roikkumassa.

Tila on aidattu eikä pois pääse kuin samaa reittiä. Metro katkaisee tien yhteen suuntaan ja muuten aidat kiertävät aluetta. Ulkoiset puitteet saavat liikkeen näyttäytymään tietynlaisena. On olo, että voisin vain pysähtyä, katsella metron kulkua, piiloutua aidan taakse tai litistyä kallion seinämään.

Metro jarruttaa jossain vaiheessa, juuri, kun kurkistan aidan takaa ja katson. Olinko se minä, joka sai jarrutuksen aikaiseksi, tulee olo, että tekee jotain luvatonta.

Paikka on kiinnostava erilaisuudessaan. Kehollinen tuntemus on aivan toista kuin edeltävällä viikolla mattolaiturilla. Edellisellä viikolla ulotuin kauas, tällä kertaa litistyin kokoon, suojauduin.

Anu

Paljon myöhemmin katson kartasta ja löydän nimen Englantilaiskallio.

Jaakko

WEEK 7

15.02.2008 n. klo 13.45-15.45 Katajanokan mattolaituri

Matkustan kauniina talvipäivänä raitiovaunulla Katajanokalle. Tapaan työryhmän muut jäsenet kioskilla. Työmme on myös erityinen sosiaalinen prosessi. Tuleva kokemus tutkimisesta virittyy joka kerta valittuun paikkaan saapumisesta ja toisten kanssa keskustelusta. Kävelemme kioskilta lähes suoraan mattolaiturille - veden päälle. Liikkumiseen varattu alue rajautuu tällä kertaa laiturirakenteen mukaan hyvin nopeasti - emme käy pitkiä neuvotteluja tilan kanssa ennen varsinaista harjoitusta. Alueelle astuminen ja harjoituksen aloittaminen on myös hyvin selvää. Alue on helppo hahmottaa visuaalisesti edessä olevana kohteena.

Meillä on nyt jo tuttu tutkivan toiminnan kolmivaiheinen harjoitustehtävä. Tällä kertaa harjoituksen kesto on puoli tuntia. Kymmenen minuutin ajan voin tehdä havaintoja tällä paikalla tai tässä tilassa. Laituri on selvästi rajattu toiminnan alue, mutta aistieni rajat ovat toki kaukana. Meren aaltoliike tekee erityisen tilakokemuksen. Tuulen kylmyys ja aallot eivät jähmetä minua vaan innostun ympärillä avautuvasta ympäristöstä. Hengitän sitä.

Harjoituksen toisessa vaiheessa meidän tulee löytää toistettavissa oleva liiketekojen sarja. Valitsen painautumisen pöydälle, nousemisen sen lautojen suuntaisesti vähittäin ylös, tasapainottelun heijaavalla laiturilla, tilaan avautuvan venytyksen, Anun kohtaamisen tasapainotellessa...

Kolmannessa vaiheessa tuomme teot yhteen niin, että valittu ryhmän jäsen pyrkii säilyttämään oman löytämänsä liikkeen, mutta toiset voivat rakentaa hänen ympärilleen omat tekonsa. Kolme vaihetta ovat viitteelliset, koska luontevasti vaiheet voivat limittyä ja otamme vaikutteita toisistamme. Kolmas vaihe tuntuu tällä kertaa jäävän hieman kesken - paikasta kiteytynyt yhteinen tanssi ei ehdi juuri toistua, mutta on jo havaittavissa. Tällä kerralla tuntuu luontevalta olla lähellä toista. Harjoituksen lopuksi Sanni kuvaa paikan yksityiskohtia.

Kylmässä ilmassa on mukava kävellä kahvilaan Senaatintorille. Jenni ja minä keskustelemme Katajanokan rakennuksista.

Kokonaisvaikutelmaksi jää positiivisuus ja jonkinlainen suomalaisuus, jonka virittää raikas sää ja jäänmurtajien ponteva olemus takanamme

Kirsi Saarikangas erottaa kaksi eri tutkimusperinnettä, joiden tavat käyttää käsitteitä paikka ja tila ovat erilaiset: "Certeau erottaa tilan (espace) ja paikan (lieu) sillä perusteella, että paikkaan sisältyy hänen mukaansa järjestys ja pysyvyys, paikassa asiat ovat suhteessa toisiinsa, jokainen omalla paikallaan. Tilaan taas kuuluu liike ja aika, eikä siihen sisälly paikan ja "oman"yhtenäisyyttä ja vakautta. Paikan voi näin ymmärtää sijaintina ja rajallisena tilana, esineillä ja ihmisillä on omat paikkansa - ja kokemuksensa paikoista. Tilaan liittyy liike ja moniulotteisuus: se on yhtä aikaa arkkitehtoninen, materiaalinen ja sosiaalinen eletty tila. Arkipäivän kertomuksissa tilat ja paikat esiintyvät kuitenkin rinnan ja muuttuvat jatkuvasti toisikseen." Saarikangas jatkaa: "Rakennetun tilan ja sen merkitysten analyysissä Certaun tilan ja paikan erottelu on mielestäni käyttökelpoisempi kuin humanistisen ja kulttuurimaantieteen päinvastainen erottelu, jossa paikka on keskeinen tilan sijasta. Neutraali ympäristö - abstrakti tila - muotoutuu henkilökohtaiseksi paikaksi sille annettujen inhimillisten merkitysten kautta. Tässä ajattelussa tila on abstrakti, pysyvä ja geometrinen: ihmiset tekevät tilasta paikan. Tilan staattisuus korostuu samalla kun paikkaan liittyvä pysyvyys säilyy. Certaun ajattelu taas korostaa tilan liikettä ja jatkuvaa muutosta." (Saarikangas , 134-135).

Katajanokka on tuttu ja vieras yhtä aikaa. Helsingin paikat tuntuvat olevan lähellä. Täältä näkyy moneen suuntaan. Tämä on kuin jokin avainkohta Helsinkiin - ja samalla sivussa tai reunalla. Tulevaisuus muuttaa varmaan tämänkin paikan.

Jaakko

Mattolaituri on miellyttävä paikka! Koko laituri on liikkeessä, tulee ja meri velloo alla. On itse liikkeessä ja alusta on liikkeessä. Paikallaan seisten tai makuullaan pöydän päällä vesi heijaa kuin uimapatjalla. Hämmentävää, kylmä, mutta vesi on vapaana.

Paikka on selkeästi rajattu ja se vaikuttaa koko harjoituksen rytmiin ja intensiteettiin. Vaikka teemme omaa osiotamme, toisten valinnat vaikuttavat tahtomattakin. Rajaus tuntuu myös nostavan paikassa olevia asioita paremmin esiin. On aikaa havaintojen/löytöjen kehittelyyn. Omien, hioutuneempien valintojen kautta syntyy myös kiinnostavampi liikkeellinen suhde toisiin. Omilla valinnoillaan voi alkaa leikitellä suhteessa toisen valintoihin.

Lähietäisyydellä ovat valtavat jäänmurtajat. Työttöminäkö kohta? Juuri saman viikon lehdessä oli artikkeli kuinka jäänmurtajia on tarvittu tänä talvena paljon vähemmän kuin edellisinä. Ei voi olla ajattelematta ilmaston muutoksia, kun helmikuussa seilaa mattolaiturilla ja vesi pärskyy laiturin rakosista. Parin päivän päästä laituri oli tosin jäätynyt kiinni. Sanni oli käynyt toteamassa.

Jäin pohtimaan mahdollisuuksia palata paikkoihin ja kokemuksia, joita olemme jo saaneet. Miten jakaa projekti niin, että kokemus paikoista välittyy? Tulemalla valikoituihin paikkoihin ja osallistumalla scoreen? Tehden havaintoja liikkeellisesti, niinkuin mekin olemme tehneet...

Anu