WEEK 4

23.01.2008 n. klo 09.00-11.00 Taivalsaari

















Taivalsaaren tutkimuksesta tulee erilainen tilanne. Tulemme paikalle ja kerron toisille lähiympäristöstä. Tällä kertaa tutkimusalue ei kuitenkaan rajaudu heti itsestäänselvästi. Valitsemme kuitenkin lopulta etukäteen mielessäni olleen hiekkakentän. Paikan valinta perustuu yhteisille keskusteluille, joissa on puhuttu tyhjien tai reunalla olevien paikkojen merkityksellisyydestä ja toisaalta muutoksen alaisten tai tulevaisuudessa rakennettavien paikkojen luonteesta sekä välitiloista. Tämä hiekkakenttä täyttää tavallaan nämä ehdot: se on tyhjä, ilmeisesti parkkipaikka ja tulevan kylpylähotellin tonttia sekä omalla tavallaan erilaisten alueiden välissä.

Alue on rajattu tiukasti pensasaidoilla ja puisilla pylväillä kadun varressa; yhdellä sivulla on merenrannan töyräs ja vastapäätä katu. Harjoituksen jälkeisessä keskustelussa ja sen jälkeen ymmärrän, että alue on tosiaan fyysisesti niin rajattu, että liikkeellisessä kokemuksessa ympärillä olevat merkitykselliset näkymät tai asiat eivät pääse niin helposti mukaan lukuunottamatta ehkä meren suuntaa. Paikka ilmeisesti kuitenkin vapauttaa liikkumaan ja siitäkin löytyy havainnoitavaa. Hiekkakenttä ei ole perinteinen vaikuttava maisema vaan pinta, jolla liikkua.

Turhautuneista tunteista huolimatta tuntuu hyvältä, että kohtaamme tämänkin paikan, koska se herättää yllättävän paljon ajatuksia ja tuo vastapainoa tähän asti kovin moninaisilta tuntuville kohteille.

Prosessi on edennyt sen verran pitkälle, että koen tällä kertaa jonkinlaista vapautumista. Tutkimus alkaa muodostua rutiiniksi ja sopivan arkiseksi tilanteeksi. Voi olla, että Taivalsaaressa aamun harmaa neutraalius vaikuttaa tähän.

Toistaiseksi tuntuu siltä, että oma liike on ollut melko paljon kiinni paikan konkreettisten elementtien havainnoimisessa ja niiden tarjoumiin tarttumisessa. En ainakaan tunnista rakentaneeni liikettä tietoisesti esim. tunteita, sisäisyyttä tai muistoja painottaen. Huomaan kuitenkin liikkeen ja katseeni vapautuneen ainakin jonkin verran. Nyt tuntuu tärkeältä pitää harjoitteen rajoista kiinni tiukasti.

Jaakko


Tämä kerta tuntuu samalta kuin astuisi studioon, tyhjään tilaan. Alue on kenttä, pelitila ja kuten Jaakko kirjoittaa, pinta, jolla liikkua. Erilainen kuin aikaisemmat paikat. Tulee olo, että mistä lähteä. On rajattomat mahdollisuudet ja toisaalta olo, että ei mitään, mihin tarttua.

Asennoidun kuin studioon mennessäni, tutkailen tilannetta ja etsin impulssia lähteä liikkeelle. Huomaan ensin yrittäväni jotain, vain tehdäkseni aloitteen. Palaan kuitenkin takaisin, pysähdyn ja alan hahmottaa ympäristöäni ja paikkaa, jolla seison. Pintaa. Se saa minut oikeasti liikkeelle. Seuraan jälkiä, reittejä. Patterns. Huomaan, että tässä paikassa onkin mahdollisuus liikkeelle, sen tutkimiselle ja kehittymiselle. Innostun liikkeen tutkimisesta juuri tässä paikassa, toisaalta pinnan impulsseista, toisaalta sen rajoitteista, hankauksista, kitkasta, vaatteiden paljoudesta, viimasta, maan kovuudesta. Ensimmäistä kertaa Jaakon kanssa lähtee syntymään improvisoitu duetto, joka elää, muovautuu, on alku jollekin.

Tämä kerta antoi varmuutta liikkumiselle uudessa ympäristössä. Sama kokemus kuin Jaakolla, vapautumista on tapahtunut. Tästä on hyvä jatkaa, kehossa on jatkokertomus olo.

Anu

WEEK 3

14.01.2008 n. klo 12.30 - 14.30 Merihaka















Tullessamme tämän päivän tilaan, Merihakaan, ajattelen arkkitehtuuria, ja siihen liittyviä moderneja pyrkimyksiä ihmisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Täällä tunnen paikan suunnitteluun liittyvän ideologisen kehyksen tuoman nostalgian vahvana. Samalla juuri sen nostalgisuuden ytimessä koen paikkaan myös liittyvän, holhousyhteiskunnan varjon.
Samanaikaisesti otan paikan ihooni, näen loputtomat mahdollisuudet janojen piirtämiselle, pitkien lijojen vetämiselle, mutta myös linjojen ehdottomat suunnat, vaihtoehtoisesti etelä-pohjois-, tai itä-länsi-akselilla. muita suuntia ei ole käytettävissä.
Ajattelen aina Merihaassa liikkuessani toista, samalla, brutalistisen arkkitehtuurin aikakaudella rakennettua asuinaluetta, Barbican Estatea Lontoossa. Toinen mielikuva, jonka Merihaka aina kirvoittaa, on Fritz Langin totaalinen modernistisen arkkitehtuurin unelma, Metropolis.
Näen Jaakon mittailevan rakennuksia etusormen ja peukalon välissä. Niin kuin Kappa-ilmiö ajassa, miksikä sitä kutsutaan kun valtavankin kokoiset asiat kauempaa näyttäytyvät sormienvalistä katsottuna kirppuakin pienemmiltä?
Tai Jonathan Swiftiä, Perecin Tilojen / Avaruuksien kautta lainaten:

Norsut piirretään usein luonollista kokoaan pienempinä, mutta kirppu aina suurempana.

Hei lukekaa kaikki meitä ennen Merihakaan eksyneiden tutkimus kyseisestä paikasta webgraphysta (merihaka-projekti)

sanni


Paikan käsite avaa meidän koreografiaan linkittyvälle taiteelliselle tutkimukselle paljon muita linkittymismahdollisuuksia ja motiiveja. Paikka on laaja monialainen viitekehys. Olemme väistämättä osa keskustelua, jota on käyty esimerkiksi arkkitehtuurin teorian, fenomenologian, humanistisen maantieteen, kansatieteen, kaupunkitutkimuksen, rakennussuojelun, sosiologian, taidehistorian, ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian kentillä pitkään - ainakin vuosikymmeniä. Olemme omaksuneet näistä keskusteluista käsitteitä ja käsityksiä, jotka ovat muodostuneet yhteisöllisesti jaetuiksi käsityksiksi, puhetavoiksi ja arvoiksi. Paikka on tärkeä, motivoiva ja "loputon" taiteellisen tutkimuksenkin kehys.

Kehollisuus on väistämättä sidoksisssa situationaalisuuteen ja tajunnallisuuteen. Lainaan Ympäristöpsykologian perusteet -kirjan kohtaa, jossa käsitellään L. Rauhalan ajatuksia: "Ihmisen suhdetta ympäristöön, situationaalisuutta, Rauhala pitää tärkeänä, koska kehollisuus ja tajunta edellyttävät ympäristöä. Ihminen realisoituu elämäntilanteidensa alaisuudessa ja tulee ole[ma]ssaolevaksi ympäristönsä ehdoilla. Se, mitä on ympäristössä, on tavalla tai toisella myös kehossa ja mielessä, ja kääntäen, kaikki ympäristön muutokset ovat puuttumista ihmisen orgaanis-tajunnallisen olemassaolon ehtoihin." (Aura-Horelli-Korpela 1997, 18).

Minulle Merihaka on toinen havaintopaikka. Luonnostaan alan vertailla kahta kokemusta. Hernesaari tuntuu nyt jälkikäteen erityisesti eksistentiaalisen kokemuksen paikalta, jossa myös meidän neljän yhteys on tai oli toisenlaista ilmeisesti alueen rajautumisen vuoksi. Merihaan kokemus kiinnittyy minulle enemmän tarjoumiin, joka on James J. Gibsonin käsite. Lainaan Auran, Horellin ja Korpelan kirjasta (1997, 28): "ihminen - ja eläinkin omalla tavallaan - poimii ympäristöstään sellaisia aineksia, jotka sopivat juuri hänen toimintaansa. ympäristöä havainnoidaan tarjoumina (affordance), eli sen mukaan, miten kohteet tai tilanteet tarjoutuvat käytettäviksi, mikä on niiden soveltuvuus itselle ja tietynhetkiselle toiminnalle. Näin havainnointi liittyy osavaiheena yksilön toimintaan, ja ympäristöä havainnoidaan kunkinhetkisen toiminnan tavoitteiden ja sisäisen logiikan kannalta."

Merihaassa tartun melko nopeasti paikan tarjoamiin ja muotoilemiin mahdollisuuksiin. Mahdollisesti kapea kulkuväylä ja alueen pituus sekä sen seurauksena tilan käytön pitkä kesto vähentää yhdessä olemisen kokemusta. Rakennetun ympäristön yksityiskohdat (lähinnä vihreän ja sinisen yhdistelmä tai keltaisen sävy parvekekaiteissa yms.) tuovat tajuntaan ilmeisesti jonkinlaisen nostalgiakokemuksen 1970-luvusta. Merihaka tuntuu myös paikalta, josta on puhuttu paljon ja joka on siten yleisesti jaettu kokemus tai ikoninen paikka -ainakin suhteessa Hernesaaren rantaan.

Jaakko

Luin juuri merihaka-projektin ja selasin oman päiväkirjani edelliseltä kerralta, löytyi samoja havaintoja. Olen kirjannut viime viikon tutkimuksestamme mm. seuraavaa: määräävinä etäisyydet, karuus, sulkeutuneisuus, pysähtyneisyyskin. Kulkuja läpi, ohi, sisään, ulos. Sisällä ja ulkona. Paljon ikkunoita, silmiä, turvakameroita. Miten hyvin kaikki on vartioitu, rajoitettu. Silti paikka voisi tuntua pelottavaltakin.

Liikkeellinen tekoni paikassa heijastaa näitä kokemuksia. Huomaan käyttäneeni etäisyyksiä, pitkiä matkoja, toisaalta seinän vierustoja, kävellen, pysähtyen, istuen penkillä ikkunoita katsellen. Meren rannassa voin vapaasti avata käsiäni.

Olen kirjoittanut: Entä jos tekisimme valmistamamme koreografian samassa paikassa joka päivä samaan aikaan määrätyn ajanjakson? Mietin jälleen toistuvuutta, muutosta. Myös muutosta, minkä tekomme paikassa aiheuttaa.

Anu

WEEK 2

07.01.2008 n. klo 11 - 13 Tammasaarenlaituri



Hieman pakkasta ja tuulta. Lunta pyryttänyt edellisenä yönä. Laiturille oli kerrostunut mukavia kasoja pehmeää lunta ja tuuli kuljetti kevyitä hiutaleita asfaltilla. Valitsimme laiturialueelta pitkän suoran, joka alkoi Lauttasaaren sillalta.

Lumi houkutti. Pyörin lumessa, kävelin vasten tuulta ja nojasin siihen. Paikka tuntui tyhjältä, vaikka parkkipaikka olikin käytössä, rakennusmiehet töissään ja ohikulkijoita sillalla. Oli tilaa ja rauhaa kokeilla, havainnoida, rakentaa rutiinia ja leikkiä arkisella parkkipaikalla.

Mietin sallivuutta. Tyttäreni kysyi kerran kiellettyäni häntä konttailemasta ja ryömimästä kaupan lattialla, että miksi ei saa? Niinpä. Ympäristön, paikan hahmottamista ja tunnustelua toisesta näkökulmasta. Sitähän minäkin tässä tapauksessa tein.

Mika Hannulan kirjasta "Nykytaiteen harharetket - kommunikaatioprosessi valkoisen kuution ulkopuolella" mieleeni jäi ajatus, että onko tämä kriittinen kannanotto vai havainnon ja kokemuksen ainutkertainen huomioiminen. Ainakin tämän kokemuksen perusteella kallistun jälkimmäiseen. Tosin jäin ajattelemaan myös kannanoton mahdollisuutta, onko sitä, onko sille tarvetta ja voiko kannanotto syntyä ilman, että sitä on etukäteen ajateltu?

Kirjoitin session jälkeen päiväkirjaani Jennin sanat: "parkkeerasimme paikkaan". Se aiheutti muutoksen.

Anu


Olin sairaana kotona, mutta mielikuvituksessa mukana laiturilla.

Jaakko



Tänään oli jo kotoisempi olo, tiesi mihin oli menossa ja suunnilleen mihin oli ryhtymässä. Uskomatonta kuinka nopeasti maisema voi muuttua yhdessä viikossa, tänään oli lunta ja lumimyrskyä kaikkialla, ihan oikea talvi, viime viikolla oli niinkuin lokakuussa.
Pidän paikoista jotka ovat rakennuksen alla, muutoksen keskellä. Jollain tavalla koen että se mitä me teemme on myös rakentamista, olemme rakennustyömiehiä rakennustyömaalla. Miksi tuntuu että valitsemme paikkoja jotka ovat tällaisia rakennuksen alla olevia, tai joista on suora näkymä rakennustyömaalle? Ehkä ne ovat luonteeltaan sellaisia paikkoja että meidän on helpompi mennä sinne, paikkoja jotka eivät ole vielä loppuun asti määriteltyjä, ja joissa on siksi tilaa liikkeelle ja toisin olemiselle, tai ehkä siksi että ne muistuttavat toisiaan, nämä paikat ja liike, koska myös liike on jotain mikä pakenee lopullista määrittelemistä, tai niin sen ainakin pitäisi olla.
Voisiko tästä tulla tietoinen työskentelemisen tapa, että ajattelisi tätä rakentamisena, ja itseään rakennustyömiehenä?

Huomaamattaan sitä on rakentanut tähän kaupunkiin omaa karttaansa, ehkä huomaamattaan on alkanut asumaan tätä kaupunkia...Niin moniin paikkoihin liittyy jo muistoja ja ja elettyä elämää..Ehkä en olekaan enää muukalainen täällä?
Silloin kun olin täällä viimeksi oli lokakuu ja kaikki oli aivan toisin kuin nyt.

Jenni