Olemme Helsingin reunalla meren ääressä. Tästä on hyvä aloittaa vuoden kestävä, paikkoja tutkiva projekti.
Matkustaminen kohteeseen virittää huomioimaan uutta paikkaa. Kävelemme Eiran rannasta Hernesaareen. Matkalla kohtaamme isomman alueen tämän aamuisen absurdin luonteen: rakennusalueet, varastoalueet, turistikiertoajelun kyltit, lumenkaatopaikan ulkoilulla olevine koirineen, autossa lehteä lukeva mies, bussibysäkki meren rannassa...
Hernesaaren kokemuksen kautta tunnistan jo pohtimiani tai kohtaamiani erilaisia paikan määritelmiä tai kokemuksia: on se paikka, jonka olemme nimenneet ja jossa kohtaamme; on se alue, jonka rajoissa pysyttelemme tekemässä havaintoja ja on aistieni kantomatkan säteellä oleva alue, jonka voisin myös nimittää täksi paikaksi.
Jaakko
Hernesaari. Kylmä, sade ja harmaus. Havainnoin kylmyyden läpi paikkaa, jonka tunnusmerkeiksi nousevat laiturialue parkkipaikkoineen, varastot, romut, kontit, meri ja pomppivat merimerkit, erilaiset kuljetusalukset. Ääninä lokit, huminat, rakentamisen/työn ja lastauksen äänet, asfaltin ja hiekan rahina kenkien alla.
Rakennamme rutiinia, joka syntyy tähän paikkaan tällaisena tälläkertaa. Kuuntelu, toistaminen ja hyväksyminen. Paikassa on jotain unohdusta, ruostetta ja pysähtyneisyyttä.
Huomaan, että toisto/toistuminen on olennainen osa tätä projektia.
Anu
Tänään on siis vuoden viimeinen päivä.
Pilvistä, harmaata, paksut pilvet purjehtivat taivaalla valtavien nostokurkien yläpuolella. Tihkuttaa vettä, naiset ulkoiluttavat valtavan kokoisia susikoiriaan lumenkeruupaikan edessä, siinä on kaksi pientä lumikasaa; talven ainoat tähän asti näkemäni.
Hernesaaren laituri.
Ihmiset tulevat tänne katsomaan horisonttia, tänään se on harmaa viiva.
Ihmiset ajavat autolla laiturin päähän, pysäköivät ja joko vain istuvat autossa tai lukevat lehteä. Kallioilla on merkkejä eväsretkistä.
Tähän voi jättää kaiken ja liftata Tallinnan laivan kyytiin joka purjehtii ohi juhlavalaistuksessa.
Jenni
