WEEK 17

22.4.2008 n. klo 16 - 18 Vanhakaupunki



Kevätpäivänä havainnoimme Vanhankaupungin kallioille nousevaa portaikkoa ja lähiympäristön maisemia. Kalliomaaston osaan jo tunnistaa Helsinkiä leimaavaksi luonnon elementiksi. Asumme täällä kallioiden väleissä. Tällä paikalla muistomerkille johtavalla polulla kallion päälle asettuu porraskonstruktio. Luonto ja kulttuuri kohtaavat. Kallion päältä avautuvat maisemat kohti Arabiaa, Annalaa ja toisella puolella koskea esimerkiksi kohti Herttoniemeä. Läheiset talot ovat idyllisiä kevään auringossa. Mietin, miten joillekin ihmisille tämä on tutuinta Helsinkiä ja minulle eräänlainen harvinainen matkakohde. Maisemassa on paljon merkityksellisiä aineksia ja kerroksia.

Työryhmämme jokainen jäsen on asunut lapsuuttaan ja nuoruuttaan muuallakin kuin Helsingissä. Tavalla tai toisella tämä työ piirtää esiin myös aikaisempaa kokemusmaailmaa.

Laskeudun portaita eri asennoissa suunnaten havaintoni sekä kosketuksen ja portaiden pintojen kohtaamiseen sekä toisaalta visuaalisten näkymien muutoksiin kääntyessäni eri suuntiin portaikon tasanteilla. Tunnustelen erilaisia painon antoja alustaani vasten. Anun ja minun välille alkaa hitaasti syntyä rytmin toistuvuutta. Jokaisella paikalla on oma ajassa ja rytmissä avautuva luonteensa.

Jaakko

Tällä kertaa paikan löytäminen vie aikaa. Kävelemme pitkän matkaa Vanhankaupungin kallioilla, ihastelemme kevättä ja mietimme, mikä olisi luonteenomaista tälle alueelle. Päädymme portaikkoon, joka nousee kallioille, mutta josta on näkymät moneen suuntaan, rakennettuun ja luonnontilaan. Portaat nousevat kalliolle, rakennettu helpottamaan kulkua ylös ja alas.

Rajattu tila on jälleen kiinnostava, mutta jostain syystä ei niin inspiroiva, kuin olisin kuvitellut. Kuljen ylös ja alas, eri tavoin, pysähdyn ja kieriskelen, roikun ja kokeilen. Vaikea löytää tarttumapintaa. Portaat tuntuvat tutulta, niitä on jokapaikassa. On tullut hypittyä, juostua, liu'uttua, kontattua, laskettua pulkalla. Yritän havainnoida paikan luonnetta ja suhdettani näihin nimenomaisiin portaisiin tässä paikassa, äänet, olotila, perspektiivi. Löydän pudotuksen, painon tunteen, rauhoitun. Kiinnostavasti löytö lähtee viemään mukanaan ja hallitsevaksi toiminnoksi nouseekin siirtyminen, jalan nosto tai lasku ja painon siirto, hitaus. Rytmi avaa uuden maiseman kallioille nousevassa portaikkorakennelmassa ja yksityiskohdat nousevat merkittäviksi löydöiksi.

Anu

WEEK 16

14.4.2008 n. klo 12.30 - 14.30 Kaikukadun ja Sörnäisten rantatien kulmatontti



Tutkimuskohteena avautuu osittain purettujen rakennusten tontti Teatterikorkeakoulun ja Kuluttajatutkimuskeskuksen välisessä kulmauksessa. Alue on edessämme näyttämönomaisena tilana. Assosiaatiota vahvistavat korkeat siilot ja peltiseinä: mieleen tulee näyttämötorni ja teatterin paloesirippu. alueen laita on peittynyt rakennusjätteeseen ja muuhun roskaan; keskellä on parkkipaikka. Paikka on sivussa ja selkeästi rajautuvana se on eräänlainen välitila, jossa kerroksellisuuden merkitykset ovat yhdessä pääosassa. Kokemukseni on positiivinen: aurinkoinen sää, lämmin murskautunut tiili, leskenlehdet ja jonkinlainen turvallisuus virittävät tilaa. Mieleen tulee myös kaupunkiarkeologia.

Teemme tutkivan toiminnan harjoituksen kolmen hengen voimin. Harjoitusajaksi muodostuu nyt noin 45 minuuttia. Alkuun havainnoin tilaa kävelemällä. En heti löydä liikkumisen halua, mutta viehätyn pienistä puun vesoista, jotka ovat ehtineet kasvaa tähän. Teemme esinelöytöjä: rikkinäinen WC-istuin, rikkinäinen peili, leskenlehti jne. Pihan toisella laidalla korkeat seinäpinnat jäsentävät kokemuksen. Tavallaan paikan voisi kiteyttää pihan pinnan ja pystysuuntaisten pintojen kehollisessa kokemuksessa tuntuvana vuorovaikutuksena.

Harjoituksen toisessa vaiheessa rakennan liikkeellisiä toistettavia tekoja. Istun tilan reunalla, asetun jalat levällään kahden puolen rajaa ja nostelen jalkojani, kuljen vesaikon poikki tasapainotellen ja koskettaen oksia, kävelen pihan toiselle laidalle vaikuttuen korkeudesta, nousen muutaman askeleen tikapuille ja seinän tasolle - leikittelen katseellani piirtäen rakennusten muotoja, tasapainottelen tikapuilla asettuen erilaisiin asentoihin, olen suhteessa Sanniin ja Anuun, palaan takaisin pihan toiselle laidalle. Kolmannen vaiheen aikana tämä tekojen sarja kehittyy ja huomaan paremmin suhteeni Anuun. Teko jäsentyy rytmisesti mm. paikan vaihdoksena ja yhdessä olemisena.

Täällä tuntuu luontevalta ottaa käyttöön tanssijan - jopa maneerisia - keskittyneen olemisen tapoja. Ehkä syynä on Teatterikorkeakoulun läheisyys. Löydän ilmeisen syyn ohikulkijoiden mahdollisesti itselleen esittämille kysymyksille siitä, mitä ryhmämme on tekemässä. "Taiteellisen teon" tekeminen tuntuu olevan helppoa. Tila kutsuu myös psykologiseen tai emotionaaliseen suhteeseen. Siinä on elokuvista tuttua runollista rujoutta. Tämä jos mikä olisi elokuvan tms. kuvauspaikka.

Ympärillä on Sörnäisten historiallinen teollisuusympäristö: eri ajan rakennuksia, eri tyylejä, mutta kuitenkin harmonisessa suhteessa. Valitun tilan materiaalit kutsuisivat tekemään myös erilaista liikettä: mikä olisi tiiliseinän, mikä peltiseinän, mikä harmaan betonin liike? Tiedän myös, että paikalle on ehdotettu uudisrakentamista, esim. toimistotiloja.

Kävelemme pois Hakaniemen suuntaan ja menemme kahville. Vire on positiivinen.

Jaakko

Tämä paikka on huima. Muistan huomioineeni paikan monta kertaa ohikulkumatkoillani ja miettinyt, mihin kaikkeen se antaisi mahdollisuuksia. No, nyt sitten olimme siellä tutkimassa ja liikkumassa. Havainnoin paikkaa ensin kävelemällä ja katselemalla. Kaiken romun seasta pilkottavat leskenlehdet, uutta elämää roskan keskellä.

Paikan kerroksellisuus kiinnostaa. Puretut rakennukset, materiaalien kerrostumat, kasat, graffitit. Valitsen seinät, betoniseinän, aaltopeltiseinän ja entisen rakennuksen tiilisen tukijalan. Teen seiniin kerroksen lisää liikkeelläni. Maalatun ja graffiteilla päällystetyn seinän pintaan tulee vielä kehon jättämä jälki. Sanni kertoo myöhemmin, että muuttaessaan kuvakulmaa, terävyys sumentui ja näytti, kuin olisin ollut osa kuvioita. Siltä se tuntui.

Löytäessäni tiilisen ja mustuneen tukijalan tulee nenään palaneen haju, joku on liimannut tiiliin perhostarroja. Käsille löytyy koloja, rapatut kohdat ropisevat hanskoista ja vaatteet mustuvat. Seinään jää jälkiä.

Aaltopeltiseinä on korkealla. Kiipeän, näen koko paikan. Vastapäisen seinän yläkerrosten ikkuna on auki ja tuuli saa sen heilumaan. Miten paljon voi olla jälkiä ja liikettä hylätyssä kulmauksessa. Kaikkine impulsseineen paikka herättää liikkumaan. Liikkeen rytmi ja reagointi ovat suhteessa pintoihin, ääniin ja tuulen liikuttelemiin kappaleisiin. Tuomme toiminnallamme paikkaan uuden kerroksen, jätämme jäljen.

Jään miettimään kerroksia, repeytymistä, sisäpintoja. Paikassa oli sisällä olon tuntu, seinässä ovia monessa kerroksessa. Sisään astuessaan olisi hypännyt tyhjään.
Elokuvallinen paikka.

Anu

WEEK 15

9.4.2008 n. klo 13.30 - 15.30 Helsingin länsiraja Tarvon saaressa



Onko tämä Helsinki liikkeessä -paikka! Kokemus liittyy joihinkin muihin aivan muualla oleviin elettyihin tiloihin. Valitsemamme paikka Tarvon saaressa Espoon ja Helsingin rajalla on kallioinen mäki sekä fyysisesti että mielen rakenteiden tasolla kaukana kaupungin keskustasta.

Nautin tuulisesta kevätpäivästä, pitkähköstä kävelymatkasta, aalloista, sillan liikkeestä... Kalliolla havainnoin sen värejä, muodon olemusta, erilaisia jäkäliä ja sammalia. Nousen karhua muistuttavan kivilohkareen päälle istumaan, tasapainottelen kyykyssä jalkojeni päällä, nousen seisomaan ja tutkin kiinnostavia ilmavirran kulkuja käsissäni sekä haluani kääntää päätä. Lähipuiden latvukset ja lintujen kulku taivaalla kiinnostavat. Haikailen lähemmäs meren rantaa, mutta täältä ylhäältä aallot näyttävät myös erityisiltä - ne ovat isoja mutta on jokin muukin, joka minua niissä ihmetyttää.

Tieto lähellä sijaitsevasta Akseli Gallén-Kallelan ateljeesta virittää mieltä ja saa nimenomaan katsomaan näkymää, ehkä juuri opittujen taiteen katsomistapojen kautta. Tästä en voi kuitenkaan olla varma.

Tutkimusalueella olevat ihmisten tekemät rakenteet innostavat toisia tekemään rakennelmia. Liityn mukaan kuljettamalla maasta löytämääni laudan kappaletta ja lisäämällä pieniä puukappaleita toisten rakennelmiin yksi kerrallaan aina kun teen reittini uudelleen.

Naiivisti ajattelen myös hyvin alkukantaista asumista merkitsemisenä ja valvomisena. Ollaanhan nyt myös Helsingin rajan äärellä, vaikka se ei suoraan näykään tutkimusalueella.

Jo pitkään olen miettinyt, voiko sukupuoliero tulla esiin tässä tutkimusprosessissa. Toistaiseksi en ole huomannut mitään erityistä, mutta tässä paikassa jonkinlaisen ihmisen pitkän historian häivähdyksen kautta sekin tulee mieleen.

Jaakko


tänään mietin miksi ns.luonnonpaikat ovat itselleni vaikeita tässä tutkimusprosessissa.
eivät sillä tavalla ettenkö haluaisi olla siellä, vaan siksi että koen aktiivisen, vaikuttavan toiminnan vaikeana näissä paikoissa. mielelläni istun kivellä ja katselen merelle, annan ajatusten vaeltaa...mutta miksi on niin vaikea alkaa liikkumaan? se on vaikeampaa täällä valtavien mäntyjen katveessa kuin esim.itä-pasilan virastotalojen katveessa. kuitenkin koen olevani "luonto-ihminen", rakastan metsissä ja meren äärellä olemista, ja aina vapaapäivinä on pakko päästä "ulos"... Onko tämäkin tietynlaista kuluttamista, kulutusyhteiskunnan asukkaan kulutussuhdetta kaikkeen, suhtautumista kaikkeen hyödykkeenä jota kulutetaan. tällöin myös luonnonmaisemat, luonnon tilat ovat rentoutumiseen ja henkiseen uudistumiseen käytettäviä "hyödykkeitä", vähän kuin menisi kylpylään, ja samalla olemme niin vieraantuneita muusta luonnosta ettemme osaa olla siellä kuin kotonamme, havainnoida, toimia, kommentoida, osallistua ympärilla olevaan elämään.


jenni

WEEK 14

02.04.2008 n. klo 08.30-10.30 Itä-Pasila



Ylläolevasta kuvasta...
hetkeä tätä hetkeä myöhemmin lintu lentää jossain Anun ja meidän muiden päiden yllä. Emme näe sitä videotaltionnissa, mutta voimme nähdä sen muodostaman varjon auringon hyväilemällä betoni seinällä. kun ensi kertaa näin tuon kohdan videolta, mietin mikä roska, vai kenties kuivunut, talven yli puuhun jäänyt lehtikö siitä suhahti ohi. mutta hidastuksesta voin nähdä selvästi linnun muodostaman varjon. pysäytetystä kuvasta varjoa ei erottaisi linnuksi, linnun tunnistaa vasta kun erottaa siipien liikkeen varjossa. siksi valitsin puhtaan betonin blogikuvaan. tänä aamuna tuo betoni on kaunis. puhtaat linjat virittävät minussa jonkinlaisen hyrrän liikkeelle, yritän tavoittaa ja tallentaa kaikki linjat; talojen, ikkunoiden, kaiteiden, laattojen, jalkojen, ramppien...

Yritän pysyä teidän juoksevien perässä, haluan tavoittaa teidät kaikilla suorilla linjoilla, kaikissa ilmansuunnissa, olisin halunnut tavoittaa teidän varjot..

Sanni

Aamulla matkustan Pasilaan. Helsinki liikkuu. Me ja monta muuta.

Nousen portaat, tulen Anun viereen, katseita kattojen reunoille ja aurinkoon, liikkeelle suoralle ja Anu seuraa, sitten toiseen suuntaan ja seuraan nyt Anua sama rytmi toistuen, katseita oikeaan ja vasempaan, suoraan portaita alas ja sama alusta.

Miten olla tiloissa toisin kuin kaikki olettavat ja silti kunnioittaen paikan luonnetta. Voisiko olla mahdollista luoda jostakin huonommastakin paikkakokemuksesta positiivinen asumalla tai toimimalla itsen ja toisten vaalimiseksi.

Ihmiset ovat matkalla. Reitti ei kutsu suoraan oleskelemaan vaan vie. Tunnen kuuluvani joukkoon. Minun ei kenties tunnistetakaan olevan tutkimassa tilaa.

Jaakko


Ensin kun kiertelemme ja etsimme paikkaa, tuntuu ajatuksena hurjalta mennä tekemään liikkeellistä tutkimusta työhön kiiruhtavien ihmisten kulkuväylälle. Kun sitten aloitamme tutkimuksen, paikka vie mukanaan ja huomioin myös ihmisiä, jotka tupakkaa poltellen nautiskelevat aamukahviaan sillan tuntumassa. Paikka tarjoaa sekä liikkeen että levähdyksen mahdollisuuden.

Itse harjoitusta tehdessäni huomaan liikkeen vievän menessään. Askeleet vievät toistuvaan rutiiniin, tosin pysähtyminen vetää myös puoleensa ja pysähtyessään näkee paikan toisen luonteen. Puiden reunustaman avenuen, jonne illalla syttyy soikiokupuiset katuvalot. Aurinko osuu silmiin, lämmittää ja voin kuvitella paikan luonteen, kun puihin puhkeaa lehdet. Itä-Pasila tuntuu sillalta katsottuna ja koettuna jollain tapaa sympaattiselta. Tutkimus töihin kiirehtivien ihmisten väylällä sulautuu joukkoon, joku ehkä huomioi epätavallisen rutiinin, mutta suurimmalle osalle olemme vain ohikulkijoita.

Jälkeenpäin keskustelemme, kuinka silta olisi oivallinen paikka tanssitoiminnalle, siirtyy toteuttavien projektien listalle...

Anu



matkustan työmatkalaisten kanssa metrossa ennen kahdeksaa, ja olenhan minäkin nyt työmatkalla. sitten raitiotievaunussa pasilan virastotalojen lävitse. ihmisiä jää matkan varrella pois ja kuvittelen näkeväni heidän kehoistaan jäljet sellaisesta työstä jonka yhdistän tähän ympäristöön. valitsemamme paikka, silta korkealla nelikaistaisen tien yläpuolella, on betonisilta virastotalosta toiseen, ja samanaikaisesti Sanni sa minut huomaamaan että se on myös silta Pariisissa Seinen yllä. sama ikuinen virtaus kulkee alla, sama kevätusva hohtaa horisontissa. minulla on vahva ennakkokuva ja tunnenlataus tästä paikasta, ja siksi koen valtavan elämyksen, mielen horisontin avautumisen, kun löydän sillan toisesta päästä, risteävien siltapuomien päältä, loistavan istumapaikan jossa aurinko paistaa suoraan kasvoille. siinä on hyvä, kotoinen, ja itsellinen olo istua ja heilutella jalkoja. ajattelen kuinka todellakin paikasta kuin paikasta voi löytää oman paikkansa, ja se on aivan minusta itsestäni kiinni, omasta ennakkoluulottomuudestani. tämän takia myös koen tämän työn tärkeäksi itselleni, koen että se autta minua muuttamaan omia kapeita ennakkokäsityksiäni paikkojen luonteesta, ja auttaa minua kysymään sitä miten me oikeastaan täällä asumme.
teen sillalla venytysliikkeitä, ja ajattelen että koska olen pukeutunut urheilullisesti niin luultavasti monet ajattelevat että olen aamulenkillä. Mietin että jos tekisin samat venytysliikkeet pukeutuneena joihinkin muihin vaatteisiin, esim. jakkuun ja korkokenkiin, niin se muuttaisi kaiken. tämä lienee itsestään selvyys mutta siltikin jaksan ihmetellä sitä.

jenni