WEEK 9

27.02.2008 n. klo 14.30-16.60 Lauttasaaren vesitorni


vesitorni lauttasaaressa. se nousee mäen päälle kuin valtava avaruusalus tai suuren suuri kantarelli. se on hyvin suuri ja hyvin pyöreä ja sen alla on kuin suuren sienen alla pienessä metsässä. samalla mäellä on myös leikkipuisto ja ränsistynyt keltainen huvila, jonka portilla lukee suurin ja vinoin kirjaimin "varokaa koiraa".
ehkä kaikista näistä mielikuvista yhdistettynä vesitornin pyöreyteen tulee jotenkin sadunomainen, lapsenomainen, leikkivä ja jännittäväkin olo.vähän kuin olis piilosilla jonkun kanssa, ei vain tiedä kenen. ajattelen piilosilla olemista, ruudun hyppäämistä, karkuun juoksemista, kiinni ottamista. ajattelen kuinka pyöreän muodon kiertämisestä tulee tuntu loputtomuudesta, tuntuu että kierrän ja kierrän tornin ympäri uudelleen ja uudellen, lopulta melkein transsissa, kiertäminen ei lopu, minä en tule koskaan perille, uudestaan ja uudestaan ohitan samat paikat.
on huikeaa miten erilaiset paikat herättävät erilaisia, tietynlaisia, omansalaisia ajatuksia, erilaisia kuin joku toinen paikka. täällä ajattelen ajan kulkua, oman elämäni ajallisuutta, melkein hengästyn ja alkaa huimaamaan kun tajuan kuinka nopeasti vuodet kuluvat.

jenni


Tämä projekti merkitsee paljon. Hienoksi voisi sanoa, että erilaiset näkemykset kohtaavat - kohtaan Helsinkiä sekä yksin että yhdessä työryhmän ja tulevien kanssakeskustelijoiden kanssa. Vaikka meillä jokaisella on erillisyytemme ja oma historiamme, jonka tuomme tähän työhön, tämä projekti on kai ennen kaikkea tanssin ja videotaiteen näkökulma paikan kokemiseen ja merkityksellisyyteen. Se voisi kenties kutsua ihmisiä "tanssimaan Helsinkiä" tai asumaan koko kotikaupungissa tai seikkailemaan lähellä olevien ihmeellisten asioiden kanssa.

Jaakko


Lauttasaaren vesitorni. Se on tuttu paikka minulle, lauttasaarelaiselle. Ensimmäistä kertaa kun menin sinne, muistan miten ajattelin: vaikuttavaa... tänne olisi hauska tulla tekemään jotain. No, nyt sitten olimme paikassa.

Torni on tällä kertaa valtava sateensuoja. Olin tyytyväinen, että satuimme valitsemaan moisen paikan räntäsadepäivänä. Kierrän ja nojailen. Huomaan, että kierrämme tornia kaikki samaan suuntaan lukuunottamatta Sannia kameran kanssa. Myötäpäivään. Paikka ja sen synnyttämä liike saa ajattelemaan aikaa, kiertoa, vuoden kiertoa. Välillä liikkuessamme huomaan eri aikojen päällekäisyyksiä. Jaakolla aika on nopein, minä menen keskivauhtia ja Jenni on välillä pitkään pysähdyksissä. Ja kohtaamme aina jossain kehällä ohittaaksemme toisemme. Planeetat.

Mietimme, että tänne voisimme tulla uudelleen. Kerran jokaiseen vuodenaikaan. Seuraava kerta on toukokuussa. Valitsenkohan silloin toisen kiertosuunnan? Entä aika, rullaako vauhdilla vai pysäyttääkö? Mikä on muuttunut?

Anu

WEEK 8

18.02.2008 n. klo 13.30-15.30 Kalasatama





jenni



Kalasataman metroaseman vieressä metrojunat kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen - Helsinki on liikkeessä vieressäni. Olen sivussa ja pysähtynyt.

Paikka joka tuntuu syrjäänjääneiden kodilta. Jotenkin tämä on edellisen paikan vastakohta: myös likainen, moninainen ja outo - silti vaikuttava ja tosi.

jaakko


Tämä paikka on voisi olla pelottava yksin. On olo, niinkuin olisi jonkun toisen mailla. Näyttää, että puiden ja pensaiden suojissa on tai ainakin on ollut asumus, vaatteita, farkut puussa ja takki kauempana oksassa roikkumassa.

Tila on aidattu eikä pois pääse kuin samaa reittiä. Metro katkaisee tien yhteen suuntaan ja muuten aidat kiertävät aluetta. Ulkoiset puitteet saavat liikkeen näyttäytymään tietynlaisena. On olo, että voisin vain pysähtyä, katsella metron kulkua, piiloutua aidan taakse tai litistyä kallion seinämään.

Metro jarruttaa jossain vaiheessa, juuri, kun kurkistan aidan takaa ja katson. Olinko se minä, joka sai jarrutuksen aikaiseksi, tulee olo, että tekee jotain luvatonta.

Paikka on kiinnostava erilaisuudessaan. Kehollinen tuntemus on aivan toista kuin edeltävällä viikolla mattolaiturilla. Edellisellä viikolla ulotuin kauas, tällä kertaa litistyin kokoon, suojauduin.

Anu

Paljon myöhemmin katson kartasta ja löydän nimen Englantilaiskallio.

Jaakko

WEEK 7

15.02.2008 n. klo 13.45-15.45 Katajanokan mattolaituri

Matkustan kauniina talvipäivänä raitiovaunulla Katajanokalle. Tapaan työryhmän muut jäsenet kioskilla. Työmme on myös erityinen sosiaalinen prosessi. Tuleva kokemus tutkimisesta virittyy joka kerta valittuun paikkaan saapumisesta ja toisten kanssa keskustelusta. Kävelemme kioskilta lähes suoraan mattolaiturille - veden päälle. Liikkumiseen varattu alue rajautuu tällä kertaa laiturirakenteen mukaan hyvin nopeasti - emme käy pitkiä neuvotteluja tilan kanssa ennen varsinaista harjoitusta. Alueelle astuminen ja harjoituksen aloittaminen on myös hyvin selvää. Alue on helppo hahmottaa visuaalisesti edessä olevana kohteena.

Meillä on nyt jo tuttu tutkivan toiminnan kolmivaiheinen harjoitustehtävä. Tällä kertaa harjoituksen kesto on puoli tuntia. Kymmenen minuutin ajan voin tehdä havaintoja tällä paikalla tai tässä tilassa. Laituri on selvästi rajattu toiminnan alue, mutta aistieni rajat ovat toki kaukana. Meren aaltoliike tekee erityisen tilakokemuksen. Tuulen kylmyys ja aallot eivät jähmetä minua vaan innostun ympärillä avautuvasta ympäristöstä. Hengitän sitä.

Harjoituksen toisessa vaiheessa meidän tulee löytää toistettavissa oleva liiketekojen sarja. Valitsen painautumisen pöydälle, nousemisen sen lautojen suuntaisesti vähittäin ylös, tasapainottelun heijaavalla laiturilla, tilaan avautuvan venytyksen, Anun kohtaamisen tasapainotellessa...

Kolmannessa vaiheessa tuomme teot yhteen niin, että valittu ryhmän jäsen pyrkii säilyttämään oman löytämänsä liikkeen, mutta toiset voivat rakentaa hänen ympärilleen omat tekonsa. Kolme vaihetta ovat viitteelliset, koska luontevasti vaiheet voivat limittyä ja otamme vaikutteita toisistamme. Kolmas vaihe tuntuu tällä kertaa jäävän hieman kesken - paikasta kiteytynyt yhteinen tanssi ei ehdi juuri toistua, mutta on jo havaittavissa. Tällä kerralla tuntuu luontevalta olla lähellä toista. Harjoituksen lopuksi Sanni kuvaa paikan yksityiskohtia.

Kylmässä ilmassa on mukava kävellä kahvilaan Senaatintorille. Jenni ja minä keskustelemme Katajanokan rakennuksista.

Kokonaisvaikutelmaksi jää positiivisuus ja jonkinlainen suomalaisuus, jonka virittää raikas sää ja jäänmurtajien ponteva olemus takanamme

Kirsi Saarikangas erottaa kaksi eri tutkimusperinnettä, joiden tavat käyttää käsitteitä paikka ja tila ovat erilaiset: "Certeau erottaa tilan (espace) ja paikan (lieu) sillä perusteella, että paikkaan sisältyy hänen mukaansa järjestys ja pysyvyys, paikassa asiat ovat suhteessa toisiinsa, jokainen omalla paikallaan. Tilaan taas kuuluu liike ja aika, eikä siihen sisälly paikan ja "oman"yhtenäisyyttä ja vakautta. Paikan voi näin ymmärtää sijaintina ja rajallisena tilana, esineillä ja ihmisillä on omat paikkansa - ja kokemuksensa paikoista. Tilaan liittyy liike ja moniulotteisuus: se on yhtä aikaa arkkitehtoninen, materiaalinen ja sosiaalinen eletty tila. Arkipäivän kertomuksissa tilat ja paikat esiintyvät kuitenkin rinnan ja muuttuvat jatkuvasti toisikseen." Saarikangas jatkaa: "Rakennetun tilan ja sen merkitysten analyysissä Certaun tilan ja paikan erottelu on mielestäni käyttökelpoisempi kuin humanistisen ja kulttuurimaantieteen päinvastainen erottelu, jossa paikka on keskeinen tilan sijasta. Neutraali ympäristö - abstrakti tila - muotoutuu henkilökohtaiseksi paikaksi sille annettujen inhimillisten merkitysten kautta. Tässä ajattelussa tila on abstrakti, pysyvä ja geometrinen: ihmiset tekevät tilasta paikan. Tilan staattisuus korostuu samalla kun paikkaan liittyvä pysyvyys säilyy. Certaun ajattelu taas korostaa tilan liikettä ja jatkuvaa muutosta." (Saarikangas , 134-135).

Katajanokka on tuttu ja vieras yhtä aikaa. Helsingin paikat tuntuvat olevan lähellä. Täältä näkyy moneen suuntaan. Tämä on kuin jokin avainkohta Helsinkiin - ja samalla sivussa tai reunalla. Tulevaisuus muuttaa varmaan tämänkin paikan.

Jaakko

Mattolaituri on miellyttävä paikka! Koko laituri on liikkeessä, tulee ja meri velloo alla. On itse liikkeessä ja alusta on liikkeessä. Paikallaan seisten tai makuullaan pöydän päällä vesi heijaa kuin uimapatjalla. Hämmentävää, kylmä, mutta vesi on vapaana.

Paikka on selkeästi rajattu ja se vaikuttaa koko harjoituksen rytmiin ja intensiteettiin. Vaikka teemme omaa osiotamme, toisten valinnat vaikuttavat tahtomattakin. Rajaus tuntuu myös nostavan paikassa olevia asioita paremmin esiin. On aikaa havaintojen/löytöjen kehittelyyn. Omien, hioutuneempien valintojen kautta syntyy myös kiinnostavampi liikkeellinen suhde toisiin. Omilla valinnoillaan voi alkaa leikitellä suhteessa toisen valintoihin.

Lähietäisyydellä ovat valtavat jäänmurtajat. Työttöminäkö kohta? Juuri saman viikon lehdessä oli artikkeli kuinka jäänmurtajia on tarvittu tänä talvena paljon vähemmän kuin edellisinä. Ei voi olla ajattelematta ilmaston muutoksia, kun helmikuussa seilaa mattolaiturilla ja vesi pärskyy laiturin rakosista. Parin päivän päästä laituri oli tosin jäätynyt kiinni. Sanni oli käynyt toteamassa.

Jäin pohtimaan mahdollisuuksia palata paikkoihin ja kokemuksia, joita olemme jo saaneet. Miten jakaa projekti niin, että kokemus paikoista välittyy? Tulemalla valikoituihin paikkoihin ja osallistumalla scoreen? Tehden havaintoja liikkeellisesti, niinkuin mekin olemme tehneet...

Anu

WEEK 6

04.02.2008 n. klo 10.30 - 12.30 Eteläinen rautatiekatu



Olemme satamaradan ratakuilun laidalla Malminkadun pään talojen juuressa. Tämä on Helsingin keskustassa outo rajapaikka. Tarkempi alue valikoituu videokameralle otollisen katseen suunnan lähtökohdista. Tutkimme rauhassa paikkaa, jossa olemme: edessä rata, sen kallioleikkaus, puita ja betonirakenteita, roskaa. Takana on rakennustyömaa. Tänne radan äärelle ei normaalisti pääse eikä saa tulla. Paikka on vaikuttava: radan kaksi kaartuvaa suuntaa ja talojen korkeus yläpuolella. Tämäkin on muuttuva paikka. Tulevaisuudessa rata jää pois käytöstä.

Harjoituksessa on aikaa. Keskityn paikkaan muistuttaen mieleen Deboran Hayn havainnon harjoituksen ohjeen, vaikka en seuraa sitä pitempään. Syntyy reitti ja tekojen sarja, jota ohjaavat rakenteet, loskaisen maan liukkaus ja betonin kitka sekä katseen suunnat ja yhteinen leikki. Rata on hieman pelottava, varsinkin kun edessä on kallioseinämä. Kesken harjoituksen juna kulkee ohi! Ohittamisesta tulee merkitys.

Tällä kertaa pystyn olemaan paremmin avoinna huomioille vielä siinäkin vaiheessa, kun alan toistaa valikoituneita tekoja.

Tämä on sarjassamme ensimmäinen paikka, joka ei ole meren rannan lähellä. Toisaalta hauska huomata merkitysyhteys: rata menee satamaan ja on ilmeisesti aikoinaan kiertänyt kaupunkia tältä puolelta pitkällekin ranta-alueita kulkien.

Paikka virittää ja suuntaa mieltä. Harjoituksen jälkeen keskustelemme esim. rautateistä.

Jaakko


Ensin mietin, saako täällä tutkia ja liikehtiä. Aidattu alue, mutta aidassa on helposti ylitettäviä kohtia ja moni muukin näkyy ylittäneen rajan. Inspiroivaa. Paljon geometrisiä muotoja, pintoja, linjoja, orgaanista ja rakennettua. Rakennettu tuntuu kuin kasvaneen kiinni orgaaniseen. Betoni möhkäle nousee yhtälailla maaperästä kuin kalliokin.

Lähden korkealta ja pudottaudun alas. Kiipeän puuhun ja betonille. Ylös ja alas. Suuntia ja kuten Jaakkokin kommentoi, ohituksia. Niistä tulee määräävä teema. Juna ohittaa. Ohituksesta syntyy liikkeellinen peli. Toinen teema on piilo. Näyn ja en näy, kallion kolossa, betonin takana, yläpuolella, puussa. Huomaamattomana luvattomassa paikassa. Toisaalta tehden itseni hyvinkin näkyväksi.

Alue tuntuu hylätyltä. Paikalta, jonka voi ohittaa, jättää huomiotta. Vieressä on työmaa, rakentamisen äänet hallitsevat, autot, kaivaus, lastaus ja purkaus. Ja siinä sivussa, vieressä liikumme rakennusten äänten rytmissä, rakennellen omaamme. Ei se ehkä ulkopuolisesta työltä näytä. Vaatteet ja hanskat likomärät kiipeilystä.

Anu

Täytyy vielä lisätä.
Tutkimusmatkat ovat alkaneet vaikuttaa omaan arkeen, kulkureitteihin ja paikkojen havainnoimiseen. Kulkiessani paikkojen ohi, joissa olemme jo käyneet, muistan syntyneen scoren. Mietin, miltä tuntuisi tehdä se nyt. Mietin myös, miten score on mahtanut näyttäytyä satunnaiselle ohikulkijalle.




Kirsi Saarikangas kirjoittaa Michel de Certauta käsitellessään: "Tilan merkitys muodostuu ennen kaikkea tekemisessä ja tilassa liikkumisessa. Kaupungin merkitys tilana muodostuu kävelemisessä ja kävelemällä." Hän jatkaa: "Kävelemällä tapahtuu tilan topografinen haltuunotto, eri paikkojen välisten suhteiden hahmottaminen ja paikan tilallinen todellistaminen." (Saarikangas 2006, 42).

Edelleen Saarikankaan kautta voimme kysellä paikan käsitteen eri merkityksiä: "Certeau erottaa analyysissään tilan (espace) ja paikan (lieu) sillä perusteella, että paikkaan sisältyy hänen mukaansa järjestys ja pysyvyys, paikassa asiat ovat suhteessa toisiinsa, jokainen omalla paikallaan, kun taas tilaan kuuluu liike ja aika,eikä siihen sisälly paikan ja "oman" yhtenäisyyttä ja stabiiliutta." (Saarikangas 2006 , 43). Tämä linkittyy jollain tavalla juuri Satamaradan ja Aurinkolahden kokemuksiin?

Jaakko


Katson teitä linssin takaa lintuperspektiivistä
Kuinka pieniä te olettekaan ja valtavaa tila ympärillänne
Geometrisia muotoja synnyttävät objektit, "mööpelit", puhuttelevat minua

Funktionaalisuuden lähtökohdista ajatellen, tämä tila ei tunnu tarjoavan ihmiselle arkipäiväisenä, sen enempää kuin vapaa-ajanviettoon liittyvänä, ohikulkujettavana eikä edes satunnaisen tarkastelun kohteeksi joutuvana paikkana, juuri minkäänlaista toiminnallista tilaelementtiä. Näin ollen, voisimme kutsua tätä tilaa Perecin hakemaksi hyödyttömäksi tilaksi (afunktionaalinen huone), ei siis tilaksi ilman erityistä tarkoitusta vaan tilaksi erityisesti ilman tarkoitusta. Tämä utooppinen ajatus nykypäiväisestä pääkaupungista, johon olisi sijoitettu tietty määrää afunktinaalisia tiloja, katkeaa junan lävistäessä horisontaalisesti linssin rajaaman tilan, kameran ollessa suunnattuna veritikaalisesti kohti alikulkevan junan kattoa. En odota junaa, tuota hitaudessaan ajanpysäyttävää, loputtoman pitkää muistutusta siitä, että tämäkin rata todella makaa maassa vain koska sille on tarvetta. Rata toimii erinäisten satamasta saapuvien rahtikuljetusten kannattelijana.

Olemme siis junaradalla, sissitaiteilijat, Guerilla Artistit, me liitymme teihin! Oudoksumme tätä itsestään (autenttisesti?) syntynyttä, vailla aiempaa tietoisuutta olevaa muuntautumistamme. Vasta junankujettajan ilme, joka tässä tapauksessa jää vaille todistusaienietoa, osoittaa meidän olenvan "väärässä" paikassa. Meidän sissitaide ei ole pysyvää. Muutamme tilan ilmeen vain hetkellisesti mutta kuitenkin, siinä määrin odottamattomalla tavalla, jokaisella kerralla, että satunnainen ohikulkija, tässä tapauksessa junan kuljettaja, saa kokea vertaansa vailla olevan, tilan uudenlaisen käyttöönottotavan.

WIKIPEDIAn määritelmä sissitaiteesta...

The production of guerrilla art is focused on cause and effect, not the material piece itself. It aims to produce an effect within the minds of those people that live within the environment being altered. It does not necessarily aim to produce art that is meaningful in itself.

Tässä tapauksessa voimme vain kontemploida junankuljettajan kokemusta, tämän nähdessään erään naisen riippuvan pelokkaan näköisenä radan sivussa kasvavassa puussa, vierellään eräs henkeäänpidättävä, kallioon litistynyt mies.

Sanni

WEEK 5

01.02.2008 n. klo 18.00-20.00 Aurinkolahti, Vuosaari




Matkustan metrolla Vuosaareen päivän vaihtuessa illaksi. Minulla on etukäteismielikuvia paikasta ja ajasta. Miltä tuntuu työskennellä pimeään aikaan valoissa?

Paikkaan saapuminen on erityistä.

Harjoituksessa kohtaan rannan ja talojen yhdensuuntaisen linjan, jota vasten tuuli puhaltaa. Käännyn vuorotellen tuulta päin kohti merta ja sitten taas uudelleen kohti taloja.

Paikka on uusi enkä aisti rakennetun ympäristön historiallisia kerroksia juuri täällä.

Mietin kotien määrää.

Jaakko


Meren ranta. Meri on auki, vaikka mennään helmikuun ensimmäistä päivää. Näkymä on kiehtova. Ranta alue on tyhjä lukuunottamatta muutamia ihmisiä, jotka seisovat osittain meren puolella, kumpparit jalassa. Aallon murtajan reunamilla on pimeää, katuvalojen alla kehät. Pimeyteen voi hävitä, mennä piiloon.

Vaikka ympärillä on paljon ikkunoita, paikassa on yksinäinen olo. Helppo liikkua, suojassa, vaikka näkyvillä.

Paikassa on paljon liikettä. Voimakas tuuli, lumisade ja avoin meri. Pysähdyttävää. Luonnon voima saa tällä kertaa liikkeen meditatiivisemmaksi, sitä leimaa seisahtuminen, nojaus tuulta vasten, mukaan meneminen ja pyörintä. Olo liikkeen jälkeen on rauhoittunut, puhdistunut, levännyt.

Koemme hetken, jolloin kaikki pysähtyvät yhtäaikaa eikä kenelläkään ole tarvetta jatkaa. Tämä riittää, tähän voisi jäädä.

Epäsuomalainen paikka.

Anu


Aivan hillitön lumipyry, horisonttia ei näy, periferistä näkymää ei ollenkaan hupun ja myssyn alta, jääkiteitä lentää suoraan silmiin, aallot tyrskyävät vihreinä vaahtopäinä rantaan. On hurjaa, villiä, pelottavaakin nähdä lumen peittämä hiekkaranta ja avoimena tyrskyävä meri, kuin eläimen avoin kita joka ahmaisee rantaa valtavina suupaloina, suupielet vaahdossa.
Tuntuu kuin olisi maailman laidalla, ikimeren äärellä, pannukakun reunalla.
Tähän loppuu ihmisten asuttama maailma, tuolla on kerrostalojen silmät, jalkalamppujen lämpöiset kehät olohuoneissa ja television unettava sini, ihmisiä kulkee keittiöstä olohuoneeseen ja olohuoneesta makuuhuoneeseen, tuosta alkaa meri ja jättiläisten valtakunta.
Kokeilen jalalla vesirajaa ja varovasti tunnustelen koska putoan maailman reunalta, vai putoanko?
Tämä paikka on kuin Siperian ja Etelä-Espanjan risteytys, maailman ääri.


Jenni