Taivalsaaren tutkimuksesta tulee erilainen tilanne. Tulemme paikalle ja kerron toisille lähiympäristöstä. Tällä kertaa tutkimusalue ei kuitenkaan rajaudu heti itsestäänselvästi. Valitsemme kuitenkin lopulta etukäteen mielessäni olleen hiekkakentän. Paikan valinta perustuu yhteisille keskusteluille, joissa on puhuttu tyhjien tai reunalla olevien paikkojen merkityksellisyydestä ja toisaalta muutoksen alaisten tai tulevaisuudessa rakennettavien paikkojen luonteesta sekä välitiloista. Tämä hiekkakenttä täyttää tavallaan nämä ehdot: se on tyhjä, ilmeisesti parkkipaikka ja tulevan kylpylähotellin tonttia sekä omalla tavallaan erilaisten alueiden välissä.
Alue on rajattu tiukasti pensasaidoilla ja puisilla pylväillä kadun varressa; yhdellä sivulla on merenrannan töyräs ja vastapäätä katu. Harjoituksen jälkeisessä keskustelussa ja sen jälkeen ymmärrän, että alue on tosiaan fyysisesti niin rajattu, että liikkeellisessä kokemuksessa ympärillä olevat merkitykselliset näkymät tai asiat eivät pääse niin helposti mukaan lukuunottamatta ehkä meren suuntaa. Paikka ilmeisesti kuitenkin vapauttaa liikkumaan ja siitäkin löytyy havainnoitavaa. Hiekkakenttä ei ole perinteinen vaikuttava maisema vaan pinta, jolla liikkua.
Turhautuneista tunteista huolimatta tuntuu hyvältä, että kohtaamme tämänkin paikan, koska se herättää yllättävän paljon ajatuksia ja tuo vastapainoa tähän asti kovin moninaisilta tuntuville kohteille.
Prosessi on edennyt sen verran pitkälle, että koen tällä kertaa jonkinlaista vapautumista. Tutkimus alkaa muodostua rutiiniksi ja sopivan arkiseksi tilanteeksi. Voi olla, että Taivalsaaressa aamun harmaa neutraalius vaikuttaa tähän.
Toistaiseksi tuntuu siltä, että oma liike on ollut melko paljon kiinni paikan konkreettisten elementtien havainnoimisessa ja niiden tarjoumiin tarttumisessa. En ainakaan tunnista rakentaneeni liikettä tietoisesti esim. tunteita, sisäisyyttä tai muistoja painottaen. Huomaan kuitenkin liikkeen ja katseeni vapautuneen ainakin jonkin verran. Nyt tuntuu tärkeältä pitää harjoitteen rajoista kiinni tiukasti.
Jaakko
Tämä kerta tuntuu samalta kuin astuisi studioon, tyhjään tilaan. Alue on kenttä, pelitila ja kuten Jaakko kirjoittaa, pinta, jolla liikkua. Erilainen kuin aikaisemmat paikat. Tulee olo, että mistä lähteä. On rajattomat mahdollisuudet ja toisaalta olo, että ei mitään, mihin tarttua.
Asennoidun kuin studioon mennessäni, tutkailen tilannetta ja etsin impulssia lähteä liikkeelle. Huomaan ensin yrittäväni jotain, vain tehdäkseni aloitteen. Palaan kuitenkin takaisin, pysähdyn ja alan hahmottaa ympäristöäni ja paikkaa, jolla seison. Pintaa. Se saa minut oikeasti liikkeelle. Seuraan jälkiä, reittejä. Patterns. Huomaan, että tässä paikassa onkin mahdollisuus liikkeelle, sen tutkimiselle ja kehittymiselle. Innostun liikkeen tutkimisesta juuri tässä paikassa, toisaalta pinnan impulsseista, toisaalta sen rajoitteista, hankauksista, kitkasta, vaatteiden paljoudesta, viimasta, maan kovuudesta. Ensimmäistä kertaa Jaakon kanssa lähtee syntymään improvisoitu duetto, joka elää, muovautuu, on alku jollekin.
Tämä kerta antoi varmuutta liikkumiselle uudessa ympäristössä. Sama kokemus kuin Jaakolla, vapautumista on tapahtunut. Tästä on hyvä jatkaa, kehossa on jatkokertomus olo.
Anu
No comments:
Post a Comment