Tullessamme tämän päivän tilaan, Merihakaan, ajattelen arkkitehtuuria, ja siihen liittyviä moderneja pyrkimyksiä ihmisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Täällä tunnen paikan suunnitteluun liittyvän ideologisen kehyksen tuoman nostalgian vahvana. Samalla juuri sen nostalgisuuden ytimessä koen paikkaan myös liittyvän, holhousyhteiskunnan varjon.
Samanaikaisesti otan paikan ihooni, näen loputtomat mahdollisuudet janojen piirtämiselle, pitkien lijojen vetämiselle, mutta myös linjojen ehdottomat suunnat, vaihtoehtoisesti etelä-pohjois-, tai itä-länsi-akselilla. muita suuntia ei ole käytettävissä.
Ajattelen aina Merihaassa liikkuessani toista, samalla, brutalistisen arkkitehtuurin aikakaudella rakennettua asuinaluetta, Barbican Estatea Lontoossa. Toinen mielikuva, jonka Merihaka aina kirvoittaa, on Fritz Langin totaalinen modernistisen arkkitehtuurin unelma, Metropolis.
Näen Jaakon mittailevan rakennuksia etusormen ja peukalon välissä. Niin kuin Kappa-ilmiö ajassa, miksikä sitä kutsutaan kun valtavankin kokoiset asiat kauempaa näyttäytyvät sormienvalistä katsottuna kirppuakin pienemmiltä?
Tai Jonathan Swiftiä, Perecin Tilojen / Avaruuksien kautta lainaten:
Norsut piirretään usein luonollista kokoaan pienempinä, mutta kirppu aina suurempana.
Hei lukekaa kaikki meitä ennen Merihakaan eksyneiden tutkimus kyseisestä paikasta webgraphysta (merihaka-projekti)
sanni
Paikan käsite avaa meidän koreografiaan linkittyvälle taiteelliselle tutkimukselle paljon muita linkittymismahdollisuuksia ja motiiveja. Paikka on laaja monialainen viitekehys. Olemme väistämättä osa keskustelua, jota on käyty esimerkiksi arkkitehtuurin teorian, fenomenologian, humanistisen maantieteen, kansatieteen, kaupunkitutkimuksen, rakennussuojelun, sosiologian, taidehistorian, ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian kentillä pitkään - ainakin vuosikymmeniä. Olemme omaksuneet näistä keskusteluista käsitteitä ja käsityksiä, jotka ovat muodostuneet yhteisöllisesti jaetuiksi käsityksiksi, puhetavoiksi ja arvoiksi. Paikka on tärkeä, motivoiva ja "loputon" taiteellisen tutkimuksenkin kehys.
Kehollisuus on väistämättä sidoksisssa situationaalisuuteen ja tajunnallisuuteen. Lainaan Ympäristöpsykologian perusteet -kirjan kohtaa, jossa käsitellään L. Rauhalan ajatuksia: "Ihmisen suhdetta ympäristöön, situationaalisuutta, Rauhala pitää tärkeänä, koska kehollisuus ja tajunta edellyttävät ympäristöä. Ihminen realisoituu elämäntilanteidensa alaisuudessa ja tulee ole[ma]ssaolevaksi ympäristönsä ehdoilla. Se, mitä on ympäristössä, on tavalla tai toisella myös kehossa ja mielessä, ja kääntäen, kaikki ympäristön muutokset ovat puuttumista ihmisen orgaanis-tajunnallisen olemassaolon ehtoihin." (Aura-Horelli-Korpela 1997, 18).
Minulle Merihaka on toinen havaintopaikka. Luonnostaan alan vertailla kahta kokemusta. Hernesaari tuntuu nyt jälkikäteen erityisesti eksistentiaalisen kokemuksen paikalta, jossa myös meidän neljän yhteys on tai oli toisenlaista ilmeisesti alueen rajautumisen vuoksi. Merihaan kokemus kiinnittyy minulle enemmän tarjoumiin, joka on James J. Gibsonin käsite. Lainaan Auran, Horellin ja Korpelan kirjasta (1997, 28): "ihminen - ja eläinkin omalla tavallaan - poimii ympäristöstään sellaisia aineksia, jotka sopivat juuri hänen toimintaansa. ympäristöä havainnoidaan tarjoumina (affordance), eli sen mukaan, miten kohteet tai tilanteet tarjoutuvat käytettäviksi, mikä on niiden soveltuvuus itselle ja tietynhetkiselle toiminnalle. Näin havainnointi liittyy osavaiheena yksilön toimintaan, ja ympäristöä havainnoidaan kunkinhetkisen toiminnan tavoitteiden ja sisäisen logiikan kannalta."
Merihaassa tartun melko nopeasti paikan tarjoamiin ja muotoilemiin mahdollisuuksiin. Mahdollisesti kapea kulkuväylä ja alueen pituus sekä sen seurauksena tilan käytön pitkä kesto vähentää yhdessä olemisen kokemusta. Rakennetun ympäristön yksityiskohdat (lähinnä vihreän ja sinisen yhdistelmä tai keltaisen sävy parvekekaiteissa yms.) tuovat tajuntaan ilmeisesti jonkinlaisen nostalgiakokemuksen 1970-luvusta. Merihaka tuntuu myös paikalta, josta on puhuttu paljon ja joka on siten yleisesti jaettu kokemus tai ikoninen paikka -ainakin suhteessa Hernesaaren rantaan.
Jaakko
Luin juuri merihaka-projektin ja selasin oman päiväkirjani edelliseltä kerralta, löytyi samoja havaintoja. Olen kirjannut viime viikon tutkimuksestamme mm. seuraavaa: määräävinä etäisyydet, karuus, sulkeutuneisuus, pysähtyneisyyskin. Kulkuja läpi, ohi, sisään, ulos. Sisällä ja ulkona. Paljon ikkunoita, silmiä, turvakameroita. Miten hyvin kaikki on vartioitu, rajoitettu. Silti paikka voisi tuntua pelottavaltakin.
Liikkeellinen tekoni paikassa heijastaa näitä kokemuksia. Huomaan käyttäneeni etäisyyksiä, pitkiä matkoja, toisaalta seinän vierustoja, kävellen, pysähtyen, istuen penkillä ikkunoita katsellen. Meren rannassa voin vapaasti avata käsiäni.
Olen kirjoittanut: Entä jos tekisimme valmistamamme koreografian samassa paikassa joka päivä samaan aikaan määrätyn ajanjakson? Mietin jälleen toistuvuutta, muutosta. Myös muutosta, minkä tekomme paikassa aiheuttaa.
Anu
No comments:
Post a Comment